En minä tässä nyt mitään sano, kunhan vaan vähän ajattelin.
Vaatimattomuus kaunistaa.
Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Kel onni on, se onnen kätkeköön.
Näin meillä. Näillä sanoilla ja tällä asenteella suomalaisten pitäisi lähteä maailmalle taistelemaan fysiikkansa ehdoilla muita vastaan. Good luck guys!
Itsetunto on myrkkyä meikäläisille, ja terveen tai jopa hyvän sellaisen omaavia inhotaan avoimin mielin. Onhan se murjottavalle suomalaiselle karseaa katsottavaa, jos joku pärjää eikä piilota sitä. “Mikä toikin luulee olevansa?” on ensimmäinen ajatus. Toinen on heti se, että “Kyllä mäkin JOS vaan viitsisin” .. Niin että ladies and lads, muistakaa, TE ETTE OLE MITÄÄN!
Tosiasia on, että säälin saa pyytämättäkin. Kateus ja vittuilu pitää sen sijaan ansaita.
Tuo kirottu itsetuntovaje ja dissaaminen on varmaan haitaksi urheilussa vielä isommin kuin muualla elämässä. Harvoinpa suomalaiset urheilijat lähetetään maailmalle STAROINA. Edes puolikkaina. Että leivottaisiin rohkeasti persoonia, tähtiä, hiottaisiin timantteja ja ennen kaikkea uskottaisiin siihen, että joku yksi pieni ihminen voi ja ennen kaikkea SAA olla ihan mitä haluaa. Ei, kun meillä varotaan ettei vaan vaikuteta leuhkalta. Että mitä NE nyt ajattelee, jos mä oikeasti uskon itseeni? Toki, nöyrä pitää olla, mutta ei se tarkoita sitä ettei saisi itseensä uskoa. Tai että pitäisi varoa, ettei vaan “vaikuta ylpeältä”.
Entä, jos annettaiisin tyyppien puhkua itseään. Itseään? Niin, itseään, koska itse OMAN kehosa kanssa se suorituskin tehdään. Hyi kauhee, ei sentään! Ei meillä. Meillä laitetaan leuka vasten rintaa ja luetaan lehdistä sekä ennen että jälkeen, miten “pää ei kestä”. Siis jos joku nyt edes huomaa kirjoittaa.
Pois usko ja tahtokin, mennään ihan katsomaan vaan
Lannistamisen ja varomisen kulttuuriin kasvaminen takaa vain sen, että kukaan ei uskalla edes yrittää. Ei tohdita ottaa sitä vähän valheellista uskoa itseen, joka sanoisi että PERKELE! Ei, koska meitsit lähtee aina vaan kohti “toivottavasti en epäonnistu” -kokemusta. Ei mennä voittamaan, vaan mennään katsomaan. Mennään tekemään jotain, ihan varovasti vaan, ettei kukaan vaan saa tietää, kävi miten kävi. Koska voittoakaan ei oikein saa juhlia, ettei joku nyt vaan luule että onnistuja olisi tyytyväinen itseensä. Pitää sanoa että “ei tässä nyt mitään, kuka tahansa olisi tehnyt saman”. Silloin me hyväksytään.
Ei minusta voittamisen ja onnistumisen ajattelu ole väärin, vaikka se epärealistista olisikin. Vaikka tietää etukäteen faktana, että ei voi voittaa, niin ei siitä oman mielen boostauksesta haittaakaan ole. Kun on tarkoitus mennä oman fysiikan rajoilla, kilpailla, realismilla ei pidäkään olla roolia. Mieli blokkaa kehoa. En mä tähän pysty -ajattelu on pahin fiiliksentappaja asiassa kuin asiassa. Elukkamaisuus on woimaa!
Jos oikeanlaisen tunnetilan hintana on suurempi pudotus ja pettymys, niin mitä sitten? Kun mennään antamaan ja ottamaan kaikki, ei voi himmailla. Ei auto kulje, jos siinä on käsijarru päällä. Ei se paljon kulje pelkällä ykköselläkään. Että ihan tässä vaan rauhassa nyt kahtellaan.
Eikä mitään kahtella!
Elämä ON pettymyksiä täynnä joka tapauksessa. Mitä enemmän hittiä tulee, sitä kovemmaksi kasvaa. Toivottavasti. Tai sitten kaatuu. No, kuinka vaan.
Viesti on kuitenkin se, että ei me olla ettekä tekään ole mitään, vaan jokainen himassa mäyräkoiraa imevä sohvatyynykin on sinua kovempi! Muista se, poika! Sohvatyyny ei vaan koskaan lähde yrittämäänkään, koska on niin paljon mukavampaa olla siellä sohvassa, tukehtua omaan kateuteen, sisäelinrasvaan ja valheelliseen visioon siitä, että “kyllä mäkin jos vaan viitsisin”.
Pidä tunkkis ja pidä se mäyräkoiraskin!
Olen itse joutunut opettelemaan positiivisen ajattelumallin puoliväkisin. On paljon helpompi lähteä matkaan kenellekään kertomatta, ilman ennakko-odotuksia. Sanoa kavereille ja kannustajille että “No emmäää tiiä kattoony”. Äh. Ei me mitään katota.
Nyt menet sinne ja vedät niitä kuulalla turpaan!
Psyykkasin itseni tuohon tilaan viimeksi Arnoldiin matkatessani. Koko 8,5 tunnin lennon ajan Helsingistä New Yorkiin kirjoitin ja ajattelin VAIN positiivisia asioita. Että minä osaan, pystyn, osaan, pystyn. Onnistun, onnistun. Olin menossa tekemään suoritusta, joka oli fysiikalle raju ja aika ääripää. Taidollisesti ja teknisesti mahdollisen ja mahdottoman rajoilla kenelle tahansa (puhtaita toistoja oli saatava niin nopeasti kuin mahdollista). Minun ollessa ylimmässä painoluokassa tarkoitus oli tehdä suoritus (läpäistä tasokoe), jota kukaan ei ollut tehnyt eikä ole vieläkään.
Onneksi valmentajani on amerikkalainen! Tosin mua on täällä aina kannustettu ja tsempattu loistavasti ja ihanasti, kiitos siitä!
Mutta olin harjoitellut ja TIESIN että fysiikka ei tulisi vastaan, jet lagista tai mistään muustakaan huolimatta. Joten ainoa mitä enää pystyin tekemään, oli hakea oikeanlainen mindset. Minä en ole aggressiivinen luonne, mutta oikeissa olosuhteissa ja oikeanlaisella psyykkaamisella saan itseni kyllä siihen mielentilaan. Vaikeinta on sen tilan pitäminen ja siinä pysyminen silloinkin, kun maitohappo alkaa hakata jaloissa ja päässä sumentua.
No, loppu on historiaa: jäin tuosta tavoitteesta kolmella toistolla. Seuraavana päivänä koitin uudestaan ja mursin käteni. Whatever. Mutta kukaan ei pääse sanomaan, että “pää ei kestänyt”. Kestipäs. Luut ei!
Vaatimattomuus ei kaunista. Se himmentää.
Toivoisin, että suomalaisesta vaatimattomuudesta voitaisiin nyt pikkuhiljaa luopua. Että lopetettaisiin dissaaminen, yrittämisen inhoaminen ja kateellinen kyräily. Täältä ei koskaan synny mitään hyvää, kovaa ja kaunista, jos ei anneta persoonien puhkua. Itseluottamus on kaikki kaikessa, ja sitä voisi tukea sen sijaan että koittaisi aina pistää alaspäin.
Ja mitä muutkin ajattelevat? Itsetunto on sitä luokkaa, että kun kadulla kävelee nelipäinen neonvihreä strutsi vastaan, tyyppi ajattelee ensimmäisenä että “Mitähän tuokin strutsi minusta ajattelee?”
Niin. Onnea matkaan.
Usko itseen ei ole leuhkan synonyymi. Ei tarvitse olla kävelevä katepillari, mutta toisinaan saa kyllä olla varma siitä, että minä kävelen nyt TÄSTÄ ja TE väistytte. Voi itse valita sanooko piip vai PERKELE! Ja miettiä, kummalla asenteella pärjää todennäköisesti paremmin.
Hyvä esimerkki tästä on M Majalahti aka Starbuck (kaikki tiedätte kuka hän on). Mies ei ole edes suomalainen, mutta silti kaikki tietää kenestä puhutaan. Ja hänestä puhutaan. Tykätään tai ei, samantekevää.
On se monelle kylmää katsottavaa, kun joku ei olekaan hiljaa pää painuksissa nielemässä mielipiteitään niinkuin täällä pitäisi. Ärsyttävää. TUHMAA. Käytän toki nyt esimerkkejä ääripäistä toiseen, mutta ymmärtänette ajatuksen. Kuten Starba ohimennen toisaalla erästä henkilöä ohjeisti, mielestäni hyvinkin osuvasti: “Päätä vittu hapon maku suussa seistä, tuli mitä tuli.”
Niin. Seisot hapon maku suussa, tuli mitä tuli. Mä tykkään tosta! Että valitsipa sitten minkä tien tahansa, niin ei nyt ainakaan heti ala kääntyä. Emmääsittenkään kun ei musta tähän oo ja mitä jokukin nyt kelaa. Tiedättekö?
Hapot suuhun ja seisomaan, minkä ikinä takana sitten päätitkin. Itsesi? Joo!
