Helmiä sioille, lihaa vegaaneille
Olen sattuneesta syystä tutustunut viime aikoina ammattipainiin. Pro wrestlingiin, jota Suomessa luotsaa FightClubFinland. Kiehtovaa! Kävinpä jopa Nosturissa katsomassa Jatkosodan. En ollut koskaan aiemmin nähnyt livenä. Katsonut toki pari kertaa leffan The Wrestler ja satunnaisesti seurannut Eurosportilta maanantai-iltaisin. Olin intopiukeana, että jeba jee jee, kivaa nähdä viimein millaista se on. Täällä puhutaan usein “showpainista”, mutta termi on tulkittu väärin. Sehän ei tarkoita, että itse tekeminen on show’ta, vaan kokonaisuus on se show. Ei showpainia, vaan painishow?
Innostukseni Jatkosotaan menoa kohtaan sai osittain kuivakkaan vastaanoton, lähinnä “maallikoilta” – mutta kuitenkin. Kommentointi oli perin kummallista:
“Nehän feikkaa.”
“Ei se ole mikään kova laji.”
“Teatteria. On sitä kovempiakin lajeja.”
No niin niin. Mutta minä olen menossa katsomaan ammattipainia.
“Mutta ne vaan feikkaaaaa…”
No vittu JOO JOO.
En ollut itse nähnyt yhtäkään matsia livenä, he eivät olleet nähneet, joten miten me ylipäätään saatoimme keskustella asiasta? No, ei mitenkään epätyypillistä. Tuttu ralli alkoi: kuka ja mikä on kovin. Useimmat lajit eivät ole keskenään millään tavalla vertailukelpoisia, mutta silti niitä verrataan. AINA SAMA VIRSI. Voi, miten usein tuota kuuleekin! Ja mikä ylipäätään on syy siihen, miksi lajin pitää olla nimenomaan KOVA? Pingis vs. tennis ja sitä rataa. Who cares? Kovuus on niin suhteellista ja subjektiivista anyway.
Mun faija hakkais sun mutsin, mun äiti teki sunkin faijalle ruokaa ja sun faija teki meidän äidin lapset. Kuka on kovin?
Pikahaastattelussa Starba
Koska kyseinen laji on minusta kiehtova ja erilainen, halusin tietää mihin se perustuu. Ja MITÄ se oikeastaan on? Keneltäpä muultakaan kysyin, kuin lajin Suomeen tuoneelta Michael Majalahdelta eli Starbuckilta itseltään. Keskustelu oli avartava ja muistiinpanot totta puhuen edelleen ruutuvihossa, purkamatta. Tämä oma tulkintani on siis ennen kaikkea oma tulkintani – ja eriävät mielipiteet ovat sallittuja. Älkää tosin kertoko niitä, sillä vastalauseita en halua kuulla. [Ok, Buck saa ojentaa jos tekstissä on asiavirheitä, mutta noin muuten]. Laajempi luotaus on tulossa, äijä saa itse kertoa.
Once Upon a Time Part I
Ammattipainimatsit eivät ole pelkästään silmitöntä painimista, vaan kokonaisuus on kombinaatio taistelua JA tarinankerrontaa. On juoni ja joskus myös tavallaan käsikirjoitus, jota seurataan. Alku, keskikohta, pari kliimaksia, jännityksen nostatusta, pettymys, toiveikkuus ja The End. Sankaruutta, hyviksiä ja pahiksia. Eli kaikki hyvän tarinankerronnan elementit tiivistettynä alle puolituntiseen yhdessä samassa tilassa – eli kehässä (ja vähän sen ulkopuolellakin).
Kun Gladiaattorispektaakkelit esittivät aikoinaan muinaisia tarinoita, samaa tekee ammattipaini nykyään.
“Automaationa kässäri ei tietenkään kulje koko matsin läpi, vaan on olemassa go-by-feel matsaamista, joka pohjautuu siihen, että “tuntee” mitä yleisö tai matsi tarvitsee. Ja sen mukaan tahdittaa lennossa liikkeet sekä nopeammat jutut. Puhumattakaan isoista liikkeistä, jotka saavat yleisön poppaamaan,” Starba tarkentaa.
Mukana on paljon teknisiä yksityiskohtia, joista lajia paremmin tuntevat toki saavat enemmän irti.
Fight must go on.
Toisin kuin yleensä, tässä ottelun JATKUVUUS on yksi tärkeä piirre. Ei se, miten nopeasti matsi saadaan loppumaan, vaan juuri päinvastoin: miten pitää taistelu yllä ja viihdyttävänä alusta loppuun. Ottelijoilla on oikeastaan iso vastuu. Hyvät ammattipainijat eivät ole vain hyviä vain fysiikaltaan, vaan myös karismaattisia taitavia esiintyjiä. Ei RIITÄ, että “nyt menet ja teet parhaasi ja hakkaat sen paskan hengiltä”, koska siitä ei ole kysymys.
“Pätevien ammattilaisten ei tarvitse edes puhua mitään keskenään. Menevät vaan kehään ja painivat matsin ja yleisö on hulluna kun tyypit osaavat hommansa. Rookie-painijat taas tarvitsevat enempi sabluunaa, etteivät menetä kultaista lankaa matsissa ja hommat hajoa käsiin,” Starbuck vielä muistuttaa.
Kaikki urheilulajit ovat näytöslajeja
Viihteellisyys ja elämyksellisyys ovat olennaisia pointteja. Kuin entisaikojen gladiaattorit, tai miksei vaikka Espanjan brutaalit härkätaistelut. Ei kai kukaan oleta, että niiden tarkoitus on keihästää mammalle illaksi pihvi?
Olisi katsojan aliarvioimista ajatella, ettei lipun maksaneelle asiakkaalle pidä tarjota viihdettä koko rahan arvosta. Leipää ja sirkushuveja. Kuka tulee uudestaan (mihinkään, lajista riippumatta), jos kokee sen tylsäksi?
Ammattipainiin näytösluonteisuus kuuluu hyvin olennaisesti. Uhoaminen ei ole sattumaa, vaan se on myös itsetarkoitus. Jos tämän ymmärtää matsia seuratessaan, siitä voi saada aika paljon irti.
Jatkuvuus
Hyvä elokuva ei lopu siihen, kun sankari kohtaa vihollisensa ensimmäisen kerran. Siitähän se vasta lähtee käyntiin! Vaikka Bruce Willis saisi joka kerta tapettua roiston heti ensimmäisessä kohtauksessa, hän EI TEE sitä. Hän taistelee, loukkaantuu, satuttaa itsensä, pitää katsojan puolellaan ja katsoja saa aikaa samaistumiselle. Kun sankariin sattuu, katsojaankin pitää sattua. Siten tarinat toimivat.
Fyysisyys
Ammattipainia on turha verrata kamppailu-urheiluun sellaisenaan. Se on eri asia, mutta urheilua hyvinkin. Miksi ei olisi? Siksikö, että lyöntejä ja muita ei aina viedä loppuun saakka? Mutta kun se ei ole tarkoitus, vaan juuri päinvastoin. Tekniikkalaji, toverit! Tekniikkalaji! Onko ongelma se, ettei laji tarjoa varsinaista mitattavaa tulosta. Pituutta tai korkeutta, nostettua painoa, X toistomäärää?
Valtavat loikat, lentävät painijat, maahan/toisen päälle/vatsalleen/selälleen putoaminen ja pomppiminen eivät ole teatteria – vaan oikeastaan ihan helvetin vaikuttavaa. Että laji ei vaatisi ominaisuuksia, kuten voima ja kestävyys, räjähtävyys ja nopeus? Oivoi.
Kenties laji on Suomessa vielä niin tuore tai outo, ettei siihen osata suhtautua. Vaikka ei trikoolajin ystävä olisikaan, näkeehän sen että laji on fyysinen. Ja samaan aikaan tyypit kehässä heittävät hyvää läppää – katsoja saa nauraakin!
Menenkö uudestaan katsomaan? No TOTTAKAI! Ja tekin tulette!
Pelkoa ja inhoa!
Starban sanoin: “Like a thrilling rollercoaster ride with twists and turns and ups and downs.”
Ammattipaini on urheilua JA teatteria. Sen vertaaminen mihinkään muuhun lajiin olisi hyvin naiivia, kuten nämä vertailut aina ovat. Se on kuin antaisi syntymävegaanille pihvin ja pyytäisi kertomaan, onko liha hyvää. Mistä vegaani voisi tietää, miltä lihan edes kuuluisi maistua?
KISS KISS BANG BANG!
(Kuvat Pasi Murto)
