Tosin sporttinen sellainen?

Johonkin inhottavaan mahapöpöön sairastuttua vapautui treeneiltä ja muilta yllättävän paljon aikaa tuijottaa telkkaria ja juuri alkanutta “Neljän tähden illallinen” sarjaa. Koko kesän vastaavia sarjoja seurattuani tosin olen sitä mieltä, että valitettavasti suomessa ei ainakaan näin yhden viikon katsomisen perusteella ylletty naapurimaan tasolle ainakaan huumorissa. Paitsi Vallu. En toisaalta ole vielä päättänyt pitäisikö kyseiselle herralle itkeä vai nauraa mutta toisaalta olen painoni kanssa kamppaillessani myös hieman kateellinen hänelle.

Milaista olisi elää niin, että vetelee jotain suuhunsa parin päivän välein. Käytännössä olisi silloin ihan sama, kuinka paljon hiilareita siitä saa ja meneekö kalorit vähän yli siltä päivältä vai ei. (Mitä tosin Vallun tapauksessa epäilen). Hommassa on vain muutama pieni “mutta”. Vallu ei käsittääkseni juurikaan urheile. Ellei baareissa ravaamista ja mediapersoonana olemista lasketa urheiluksi. Hän myöskin varmaan käyttää enemmän alkoholia, kuin keskimääräinen kampailu-urheilija. Tämä saattaa myös aiheuttaa sen, että unohtaa syödä? Mutta, jos tuohon pystyisin, niin ei varmaan olisi kauhean vaikea pysyä painoluokassa tai edes yrittää päästä joskus lähelle sitä.

Kun itselle ruoka on vakava asia, on vaikea käsittää, että ihminen voi vaan unohtaa syödä tai kokee sen olevan lähes tarpeetonta. Itselle olen omaksunut ilmeisesti mummoltani tavan osoittaa rakkauttani ruoalla. Kun minä osoitan kiintymystä, niin se tarkoittaa sitä, että kannan eteen ruokalajia toisensa eteen. Kaverit ja poikaystävä on ehkä jo tästä tavasta tietoisia. Mielstäni on ihan hirveää, jos ruoka uhkaa loppua kesken. Koskaan ei näin ole tapahtunut, mutta pelko siitä on niin suuri, että ennen esimerkiksi juhlia on ihan pakko varmistaa, että sitä sapuskaa riittää ihan varmasti viikoksi. Ainakin. Tarttis varmaan opetella tästäkin pula-ajan tavasta eroon.

Toinen paniikkia aiheuttava asia on ilmainen ruoka. Jos metsässä on marjoja ja sieniä sekä puussa omenoita, niitä vaan ei voi jättää sinne.Ei vaan voi. Tänään viimeksi tiirasin omenapuuta ja totesin, että noista on pakko tehdä jotakin ettei ruokaa mene hukkaan. Rakkaani järkevästi vastasi, että pari ämpäriä menee mehuksi. Ok. Mutta nyt itse jo mietin mitä hemmettiä niille lopuille 20 ämpärille tehdään, kun roskiin ei voi laittaa ja laihdutta pitäis. Kaiken tämän päälle suunnittelen kasvimaata…jep. Ensi syksyn stressi ei siis ole vaan omenat…

Mutta, jos olisin niinkuin Vallu. Ongelmaa ei olis. Vois vaan iloisesti keskittyä siihen, muistaa syödä joskus. Tunnistaa jonkun kaksi ruokalajia ja niillä mennään. Pitäsikö kokeilla sitä seuraavaksi. Muuten voi jo kohta luovuttaa ja toivoa, että suomeenkin saadaan amatööritasolla naisten raskassarja. Tosin näillä kääpiömitoilla siellä ei varmaan pärjäis, mutta pääsishän kokeilemaan ja ennen kaikkea, vois syödä kaikessa rauhassa.

Voikaa paksusti,

Terhi