Pari viime päivää on mennyt melkolailla sumussa ja kirjoittamisen merkeissä. Olen juuri valmistelemassa juttua Ernesto Hoostista, jota haastattelin elokuussa. Hän oli  pitämässä Potkunyrkkeilyliiton leiriä Porissa ja tapasimme yhdessä Pasi Rantalan, Rauno Partasen ja Hoostin kanssa pienessä thairavintolassa Tiksissä, kun ukot palasivat leiriltä . Voin sanoa että itseäni vähän jännitti tuo haastattelu. Hoost on kuitenkin ihan mieletömmän uran tehnyt ottelija ja superstara. Mutta kuinka ollakkaan äijähän oli mitä mukavin heppu ja räävittömän hauska mies.

Sen jälkeen kun aloitin päätoimittajan Fighter-lehdessä vuonna 2005 olen haastatellut jos jonkinlaista suomalaista ja ulkomaista kamppailijaa ja voin sanoa että lähes jokainen on ollut huipputyyppi. Poikkeuksiakin on mukaan mahtunut. Vanha karatejarru Bill “Superfoot” Wallace on ehkä vastenmielisin koskaan haastattelemani ihminen ja täysi pelle. Hän jos kuka on kunnon amerikaanuuno joka ei tiedä maailmanmenosta tuon taivaallista ja tietenkin asenne kaikkea muuta kuin Yhdysvaltoja kohtaan on alentavaa. Perkele, rupeaa vieläkin kiehumaan kuin muistelee tuota sessiota. Äijä kyseli ihan tosissaan että onkohan Tampereella McDonaldsia että hän saa leirin aikana ruokaa. Ukko oli koko ajan korjaamassa englannin kieltäni. Olisi pitänyt kysyä kohteliaasti että montako kieltä hän itse puhuu kunnolla. Hän kun ei tunnu osaavan edes sitä äidinkieltään siinä määrin että pystyisi selviytymään yksinkertaisesta juontokeikasta. Heti kun haastattelunauhuri napsahti käyntiin äijän ulosanti ja olemus muuttui ja nauhalle tarttui tietenkin pelkää asiaa. Vittu mikä pelle!

Wallace UFC 1 kommentaattorina
http://www.youtube.com/watch?v=HpgXzsYIL0o

No onneksi noita haastatteluita on ollut todella vähän ja voittopuolisesti niistä on jäänyt itselleni hyvä fiilis. Eihän jokainen työpäivä voi olla ilotulistusta aamusta iltaan. Eihän?